2014/05/09

Säg att du behöver mig


Olen yliherkkä. Sen päätin äsken. Reagoin aivan liian voimakkaasti niin pieniin asioihin. Liikaa tunteita yhdellä kertaa.

Eilen kävin Kokkolassa koska piti hakea pikkuveli, se tuli mun luo tänne Pietarsaareen yöksi koska sillä oli pääsykokeet yhdessä koulussa joka on tässä mun asunnon lähellä. Oli kiva viettää sen kanssa aikaa pitkästä aikaa! Tuli tosi sellanen "isosisko-olo" taas. Tunsin ylpeyttä.

Ja tänä aamuna ku vein sen sinne kouluun ja näytin mihin sen piti mennä nii se sano et se ois halunnu että jään sen seuraks sinne ja sitten se käveli pois luokkaan missä ne pääsykokeet oli. Tilanne oli kun suoraan leffasta haha. Näin kun mun pienenpieni pikkuveljeni käveli kohti "uutta seikkailua". Jäi tosi paha olo siitä etten voinu jäädä sen kanssa, joten koko aamupäivän stressasin ja panikoin sitä miten sillä siellä menee.

Sitten rupesin miettimään kaikkea. Se on sellanen huono tapa kun alkaa miettiä yhtä asiaa ihan liikaa niin se menee ihan liiallisuuksiin. Noh, tajusin kuinka nopeasti aika on kuitenkin menny ja kuinka paljon mun veli on oikeasti kasvanu, fyysisesti ja henkisesti. Sitten iski se tunne että mitä jos mun veli ei tarvii mua enään, ja sit panikoin tilannetta entistä enemmän. En ole henkisesti valmis siihen että veljeni on 15. Niin shokeeraavaaaaa, sekosin täysin.

Toinen asia mikä tänään tapahtu oli kun vein veljeni takaisin Kokkolaan. Kun tulin sinne chillailin vähän tv:n ääressä äitini ja pikkusiskoni kanssa. Sitten pikkusiskoni halusi että tehtäisiin kookospalloja. Kun sitten tehtiin ne ja olin lähtemässä kotiin, pikkusiskoni huutaa mulle että "Oli tosi hauskaa tehä kookospalloja sun kaa, olet maailman paras isosisko", se oli päivän toinen vähän ylitunteellinen hetki.

Tunsin itteni tosi tärkeeks. Ja sitä tunnetta oon kaivannu jo aika pitkään. Kun asuu poissa kotona nii en voi hoitaa mun "isosisko-tehtäviä" mitenkään kunnolla, kun välimatkaa on kuitenkin se 37km.. Mutta kuitenkin minulla on maailman parhaat sisarukset ja vanhemmat. Arvostan niitä ihan älyttömästi. Kuinka pärjäisinkään ilman heitä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti